Sana sinulle

”JEESUS SIUNAA MEITÄ, ANNA ENKELEITÄ”

Sinä synnyit linnunlauluun ja auringon tanssiin toukokuussa. Pikkuinen poika, joka pidit kiirettä maailmaan tullessasi. Minä täti odotin malttamattomana sinun näkemistäsi. Olit jo aika mones ihmettelyn aihe parikymmenpäisessä serkuslaumassa, jossa puolet on täysi-ikäisiä ja toinen puoli vielä lapsenkengissä. Odotimme uteliaina, millainen uusi sukulainen sieltä saapuu. Kovasti nupullaan tunnuit olevan alussa, kuin puoliksi siellä, mistä olit tulossa. Itkua, ruokaa ja unta olivat päivät ja yöt täynnä, siltä se ainakin näytti.

Serkut katselivat sinua vähän päätään pyöritellen – ei ole tuosta pelikaveriksi vielä pitkään aikaan. Mutta rakkaus pieneen ihmiseen syntyi heti. Löytyivät isän silmät ja äidin nenä, veljen otsa ja siskon leuka. Löytyi se suvun voima, mikä kantaa, ja saa pienestä lähtien kuulumaan johonkin. Tulee yhteinen tunne: tämän nyytin puolta me pidämme.

Isäsi ja äitisi kantavat sinua sylissään ja sydämessään. He itkevät sinun harmejasi ja iloitsevat sinun onnestasi. He pelkäävät ja toivovat. Sinun takiasi he jaksavat enemmän kuin ovat koskaan tienneet jaksavansa.

Ristiäisissä sait kummeiksi kolme serkkuasi. He ottivat tehtävän vastaan ylpeinä, nuorten ihmisten ilolla ja huolettomuudella. Heidän tehtävänään on pitää sinuun yhteyttä, huolehtia kristillisestä kasvatuksesta vanhempien kanssa ja olla tukena ja turvallisena aikuisena. Aika vaativa tehtävä, mutta jokainen voi valita omat tapansa toteuttaa sitä. Tiedän, että kummisi ajattelevat sinua rakkaudella. He haluavat tietää, mitä sinulle kuuluu, ja pitävät yhteyttä kukin tyylillään.

Kastekynttilän liekki on merkkinä rukouksesta ja pyhästä hetkestä Jumalan edessä. Siinä olimme koko suku siunaamassa sinua. Rukouksessa huokaisimme Taivaan Isän puoleen toivoen sinulle hyvää ja parasta. Olet Taivaan Isän silmäterä, täydellinen nyt ja aina.

Mikkelinpäivän ajatuksin Hilkka Kuortti

__________________________________________________________________________________

Kuka minä sinun mielestäsi olen?

Jeesus esitti tämän henkilökohtaisen kysymyksen aikanaan opetuslapsilleen. Kuka Jeesus on? Tämä kysymys on edelleen ajankohtainen. Mitä sinä vastaat? Oliko Jeesus vain tavallinen ihminen, suuri ihminen tai uskonnollinen opettaja – vai onko hän vielä enemmän?

Onko Jeesuksella tekemistä minun elämäni kanssa tänä päivänä? Jos on, niin mitä? Moni on vuosien varrella lähtenyt ottamaan asiasta selvää seurakunnan Alfa-kurssille - myös täällä Kauhajoella. Siihen avautuu mahdollisuus tulevana syksynäkin.

Ajanlaskussa törmäämme Jeesukseen päivittäin. Aika lasketaan ennen hänen syntymäänsä ja sen jälkeen. Kyseessä täytyy olla aika ainutlaatuinen henkilö maailmanhistoriassa. Eipä sitä ajanlaskua käännetä ihan kenen tahansa tyypin kohdalla.

Apostolit olivat silminnäkijöitä. He todistivat, mitä olivat henkilökohtaisesti nähneet, kuulleet ja kokeneet. Pietari vastasi: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.” Jeesus sanoi hänelle: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa.” (Matt. 16:16-17) Tuomas sanoi Jeesuksen ylösnousemuksen nähtyään: ”Minun Herrani ja Jumalani.” Jeesus sanoi hänelle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh. 20:28-29)

Apostolien todistus samoin kuin Jeesuksen opetukset itsestään ovat säilyneet meille Raamatussa. Jo Vanha testamentti viittaa Jeesukseen, mutta selkeämmin hänestä puhutaan Uuden testamentin puolella. Kannattaa avata tuo kirja ja ottaa asiasta selvää. Antoisia lukuhetkiä!

Anitta Vuorela

KADONNUT LÖYTYY

Vanha rovasti oli pitänyt rippikoulun vähän villeille pojille. Kerrotaan, että konfir-

maatiokirkossa hän aloitti saarnansa: ”Pojat, jos ette elämänne varrella rippikoulusta muuta muista, muistakaa sentään se, että Luukkaan evankeliumissa on 15. luku!”

Tuhlaajapoika. - Jeesuksen vertausten ihmeellinen voima on innoittanut ajattelijoita ja taiteilijoita pohtimaan elämän ja uskonelämän suuria kysymyksiä. Meidänkin kodissamme on esillä kopio Rembrandtin Tuhlaajapojan paluu –taulusta.  

Haminan kaupungissa osuin kerran Raatihuoneentorille. Siinäpä autoilijalle häkellyttävä paikka! Joka suuntaan aukeaa teitä. Tarkkana saa olla, jotta löytää sinne mihin on menossa.   - Elämän ympyröissä saattaa tulla sama kokemus. Minne oikein menisin? Mikä näistä eteeni avautuvista teistä on se oikea, tai edes vähiten väärään vievä?

Jumala katsoo elämäämme kuin liikennetoimittaja helikopterista. Hän näkee kaikki kadut ja käänteet kerralla. Näkee, minne tiemme vievät ja mihin valintamme johtavat. Niin eksyksiin et pääse, ettei Jumala tiedä, missä olet ja miten sinulla menee. Vaikka tuntisit olevasi umpikujassa – sielläkin Jumala on kanssasi. Hädän ja epätoivonkin pimeässä yössä hän virvoittaa murtunutta mieltä, antaa rauhan, ja parantaa.

Jeesuksen vertauksia saivat ensimmäisinä kuulla silloisen yhteisönsä hylkimät ”julkisyntiset”. He tulivat Jeesuksen luo kuulemaan armon ja parantavan rakkauden sanaa. Meillekin Jeesus vakuuttaa, että huolimatta syntyperästäsi, yhteiskunnallisesta asemastasi tai elämäsi vaiheista - kaikesta huolimatta saat tulla ja sinä kelpaat. Olet arvokas ja tärkeä!   Jumala etsii ja kutsuu juuri sinua, tuhlaajalastaan, takaisin kotiin.

Huolimatta siitäkin, että helposti lankeamme ja epäilemme, meille on koko ajan tarjolla Jumalan lasten ilo, rauha ja vapaus, oma paikkamme Isän luona. Toivoisi, että nekin, jotka viime vuosina ovat ovet paukkuen lähteneet kirkostamme, muistaisivat, että Jumala on. Ja että aina on tervetullut takaisin ”kotiin”. Isä jaksaa kyllä kärsivällisesti odottaa kaikkia maailman turuille ja toreille karanneita ja eksyneitä tuhlaajalapsiaan takaisin luokseen. Luukkaan evankeliumin viidestoista luku on voimassa meidänkin maailmassamme!

Hannu Syrjälahti

Virsi 125 on rukousta, jossa pyydetään Pyhän Hengen kosketusta, apua ja voimaa elämään. Pysähdyin hetkeksi virren säkeistöjen äärelle miettimään, mitä ne voisivat tarkoittaa omassa elämässäni.

”Anna elämälle suunta ja tarkoitus.” Uskon, että elämän syvin tarkoitus löytyy Jumalasta. Ajattelen, että koko elämän matka on tuon tarkoituksen etsimistä. Tarvitsen siihen Jumalan apua. Tarvitsen siis Pyhän Hengen johdatusta ja herkkyyttä kuunnella, mitä Jumala sydämelleni puhuu.

”… syvälle sydämeen … paina luottamus Jeesukseen.” Koen tärkeänä, että saan etsiä elämän tarkoitusta ja suuntaa luottaen siihen, että Jeesus pitää minusta huolta. Silloinkin kun suunta ja tarkoitus ei ole niin selvänä.

”Tässä maailmassa osoita paikkani.” Tämäkin on jatkuva pyyntö. Ajankohtaista itselleni on pohtia: Mitä läheiseni tarvitsevat? Mitä itse tarvitsen? Miten ja missä palvelen parhaiten muita?

”Valaise Jumalan Henki, silmäni aukaise, että voisin olla ystävä toisille!” Lisäsin tämän säkeistön loppuun huutomerkin! Että oikeasti osaisi olla ystävä niille kaikkein läheisimmillekin ihmisille!

Ja virren viimeisessä säkeistössä tulee sitten se pyyntö, johon ehkä eniten tarvitsen Jumalan Hengen apua. Ei ole helppoa armahtaa itseä ja elää armosta – ja Jumalaa lähellä. ”Kosketa minua, Henki! Herätä kiittämään, sinun lähelläsi armosta elämään.”

Toivon, että nämä ajatukseni ja tuntoni virren äärellä, antavat sinulle jotakin.

Hyvää helluntaita, Taivaan Isän siunausta ja johdatusta elämääsi!

Kirkko on uskonut "aina ja kaikkialla", että Jumala on kolmiyhteinen Isä ja Poika ja Pyhä Henki. Helluntai on Jumalan kolmannelle persoonalle Pyhälle Hengelle omistettu sunnuntai, joka aloittaa pitkän kirkkovuoden helluntaijakson. Kirkon laajassa rukousperinteessä on Pyhälle Hengelle omistettu suoraan rukouksia ja ylistystä. Yksi vanhimmista Suomen kirkon rukouksista Pyhälle Hengelle on Suomalaisessa messukirjassa, Missale oboensessa, joka on ensimmäinen Suomea varten painettu kirja. Teos on latinankielinen, ja se painettiin Lyypekissä v. 1488.

Tunnetuimpia helluntairukouksia on Missale Aboense -teokseen sisältyvä Veni sancte spiritus. Mikael Agricola käänsi sen Rukouskirjaansa (Rucouskiria Bibliasta), joka painettiin Tukholmassa v. 1544. Pyhä Henki on rukoilijalle läheinen ystävä ja täyttää ihmisen syvimmät tarpeet ja sisimmän kaipauksen: hän on "sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö".

Lue tämä rukous ja jää odottamaan helluntain lahjaa omaan ja lähimmäistesi elämään:

Tule Pyhä Henki

Tule, Pyhä Henki, tänne,
laskeudu taivaasta alas
meidän sydämissämme Kristusta kirkastamaan.
Tule, köyhäin apu,
tule, lahjain antaja,
tule, sielun kirkkaus,
sinä paras lohduttaja,
sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö.
Töissä sinä olet lepo,
helteessä virvoitus,
murheessa lohdutus.
Sinä kaikkein pyhin kirkkaus ja valo,
täytä uskollistesi sydämet.
Ilman sinun voimaasi ei ole mitään viatonta.
Pese se, mikä saastainen on,
kastele se, mikä kuiva on,
paranna, mikä haavoitettu on,
pehmitä, mikä kova on,
lämmitä, mikä kylmä on,
etsi kaikkia eksyneitä.
Anna uskollisillesi, jotka sinuun turvautuvat,
pyhät lahjasi.
Anna uskon vahvistusta,
anna autuas loppu,
anna iäinen ilo.
Aamen.

Näin sanoi eräs lähetyspappi, jolle rukous on vahva kutsumus. Tuo ajatus kuvaa hyvin tämän ajan ihmistä, itseni mukaan lukien. Elämä pyörii paljolti omien tarpeiden ja toiveiden tyydyttämisessä. Valinnat ja päätökset tulee tehtyä ilman, että vaivautuisi kysymään asiaa Jumalalta tai ainakaan luottamaan asioita Hänen hallintaansa.

Tahtoisin kyllä rukoilla, mutta voinko olla varma, että Jumala kuulee? Entä onko minun sanani ja lauseeni oikeanlaisia vai turhanpäiväisten sanojen luettelo? Isä Meidän – rukouksessa keskittymiseni herpaantuu kolmannen lauseen jälkeen. Saan itseni kiinni ajatuksesta, että tunnustan syntejäni Jumalalle, jotta Hän vapauttaisi minut pikemminkin synnin seurauksista kuin itse synnistä. Ongelmaa pahentaa vielä se, että sisälläni asustaa jonkinlainen vaatimuspeikko, joka tahtoo viimeiseen asti kieltäytyä kohtaamasta Jumalaa ja syyttää riittämättömyydestäni. Murehtiminen alkaa salakavalasti piirtää sieluni maisemaan synkkiä kuvia. Tässä tilanteessa minun on syytä kääntää katse pois omasta itsestä kohti Jumalan suuruutta ja katsoa mitä raamattu sanoo.

Rukoileminen ei ole meidän ihmisten keksimää, vaan kehotus siihen tulee Jumalalta. Rukous ei ole velvollisuus tai pakko, vaan se on meille ihmisille annettu mahdollisuus ja oikeus. Eihän meitä pelasta rukouksemme, vaan Hän, jota rukoilemme. Rukouksen kohteena on auttaja itse, Jeesus, jonka avulla meillä on yhteys Taivaalliseen Isään. Tätä yhteyttä me etsimme koko elämämme ajan, koska tarve on olemassa jokaisessa ihmisessä. Taivaan Isän suurin toive on, että meillä olisi aikaa hiljentyä ja kuunnella mitä Hän haluaa sanoa. Hän kyllä kuulee riippumatta siitä, miltä meistä tuntuu. Hän on luvannut virkistää sieluamme, vapauttaa, lohduttaa, parantaa, tyydyttää nälkämme ja sammuttaa janomme.

Meidän järkeemme ja filosofisiin näkökulmiimme ei tahdo sopia ajatus, että rukous voi muuttaa elämäämme. Kannattaa kuitenkin kokeilla. Jumala tuntee meidät paremmin kuin kukaan toinen. Hän hallitsee tätä maailmaa, meidän rimpuilemisestamme huolimatta. Iankaikkisesti. Aamen.

(Juhlapuhe 15.5.2011 Kaatuneiden muistopäivä,

Nummijärven kirkko, Olavi Kangasniemi)

Sdosissamme kaatuneitten muistopäivää on vietetty 1940-luvulta lähtien, aina näin toukokuun kolmantena sunnuntaina. Tuhannet liput liehuvat aina silloin, niin kodeissa kuin julkisissa rakennuksissakin, heidän muistolleen, jotka elämänsä parhaassa iässä joutuivat uhraamaan henkensä maamme vapauden puolesta.

Sodan aiheuttamat menetykset kokivat raskaimmin omaiset. Voisi sanoa, että valtaosa sodissamme kaatuneisiin kuului kahteen sosiaaliseen ryhmään; maanviljelysväestöön sekä erilaiseen työväestöön, niin maa- ja metsätaloudessa kuin teollisuuden alalla.

Läheisen kaatumiseen tai katoamiseen liittyi usein myös sosiaalisia ongelmia, kuten nuoret lesket, isän tukea vailla kasvavat lapset, sekä maatilan tai yrityksen jatkamisen epävarmuus. Moni perhe menetti kaksi tai kolmekin perheenjäsentä, niin että niissä tapauksissa menetys ja suru olivat moninkertaisia. Voi vain kuvitella kuinka siinä omaiset jaksoivat.Leskeksi jäi noin 30 000 nuorta naista, orvoiksi jäi noin 50 000 lasta ja vanhuutensa turvan menetti noin 100 000 vanhusta.

Kaatuneitten hautaamiseksi kentälle silloin kun kuljetusta ei voitu heti järjestää perustettiin eri puolille sotatoimialuetta 46 kenttähautausmaata, joihin haudattiin väliaikaisesti 8500 kaatunutta. Silloisen Neuvostoliiton alueelle jäi silloin 2300 kaatuneen suumiit, joista 900 sotilaan jäänteet on tunnistettu ja kuljetettu sieltä kotiseurakuntien sankarihautausmaille.

Alunperinhän Mannerheimin tarkoitus oli, että kaatuneet hausattaisiin rintama-alueen läheisyyteen, mutta etelä-pohjalaiset olivat lujasti vastustaneet sitä ja olleet sitä mieltä, että ellei sotaväki tuo kaatuneitamme kotiseurakuntien hautausmaille, niin he lähtevät itse niitä hakemaan.

Toisen maailmansodan aikana oli ainutlaatuista, että kaikki kaatuneet jotka löydettiin, tuotiin kotiseurakuntien multiin haudattaviksi.

Nythän on Suomen ja Venäjän välillä ollut 19 vuotta valtiosopimus, että suomalaiset ovat voineet luovutetuilta alueilta etsiä sotilaittemme jäänteitä. DNA-tutkimuksella on voitu varmistaa vainajan henkilöllisys epävarmoissa tapauksissa.

Ollessani 2006 sotaveteraanien retkellä Karjalan kannaksella, oli mukanamme asiantuntijana sotahistorioitsija Veikko Vesalainen Parikkalasta. Hän on mm. ollut monia vuosia etsimässä näitä kentille jääneiden sotilaiden ruumiita tunnistettavaksi. Tämä työ perustuu vapaaehtoisuuteen, mutta näillä meidän veteraaneillamme on sielussaan vielä vuosikymmenien jälkeenkin lause "Veljeä ei jätetä". Vieläkin heillä on halu saada veljien jäänteet kotiin.

Voisiko paremmin sanoa kuin:

" Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta"

(Joh.15:13)

(Juhlapuhe 15.5.2011 Kaatuneiden muistopäivä,

Kauhajärven kirkko, Päivi Nummijoki)

Saamme viettää kauniissa, lähes 60 –vuotiaassa kirkossa keskellä keväistä luontoa Kaatuneiden muistopäivän juhlaa.

” Piispainkokous vuonna 1940 ehdotti suru- ja muistojumalanpalvelusten pitämistä vasta päättyneen talvisodan sankarivainajien muistoksi kaikissa kirkoissa toukokuun kolmantena sunnuntaina 19.5.1940.

Suunnitelman tietoonsa saanut puolustusvoimain ylipäällikkö, sotamarsalkka Mannerheim käski välittömästi, ettei vapaussodan päättymisen muistopäivänä ja armeijan lippujuhlan päivänä, 16. toukokuuta, järjestetä liputuksia ja paraateja. Samalla hän, kansakunnan yhtenäisyyttä korostaakseen, määräsi että lippujuhlan sijasta toukokuun kolmatta sunnuntaita oli vietettävä nyt päättyneessä sodassa kaatuneiden sankarivainajien sekä myös kaikkien murroskautena vuonna 1918 molemmin puolin vakaumuksensa puolesta henkensä uhranneitten yhteisenä uskonnollisena muistopäivänä.

Myöhemmin muistopäivän piiriin sisällytettiin luonnollisesti myös jatkosodan ja Lapin sodan sankarivainajat. Sankarivainajien muistopäivä sai nykyisen nimensä vuonna 1946”

Edellä olevan tekstin lainasin Veteraani perinteen nettisivulta, kun varmistin tarkemmin tämän juhlapäivän historiaa. 

Näin kaksi muutaman päivän sisällä vietettäväksi suunniteltua juhlapäivää yhdistettiin samaksi juhlaksi toukokuulla 1940. Yhdistetyn muistopäivän tarkoitus oli alun perin vainajien muiston kunnioittamisen ohella edistää kansallista sopua ja yksimielisyyttä. Jo sisällissodan jälkeen suomalaiset alkoivat vähitellen yhtenäistyä ja kansalaisten oman aktiivisuuden ansiosta Suomesta tuli tasavalta, jolloin myös yleinen äänioikeus säilyi.

Talvisota alkoi ilman sodanjulistusta Neuvostoliiton hyökkäyksellä 30. marraskuuta 1939. Talvi oli vuosisadan kylmimpiä ja sotaa käytiin erityisen vaikeissa olosuhteissa. Sota päättyi 13.3.1940 Moskovan rauhan-sopimukseen. Suomi menetti Karjalan, Viipurin kaupungin sekä muita alueita. Karjalan asukkaat joutuivat jättämään kotinsa ja aloittamaan uuden elämän ennestään tuntemattomilla seuduilla, joissa tavat poikkesivat omista tavoista.

Talvisodan aikana ja sen jälkeen syntyi sanonnat, talvisodan henki ja talvisodan ihme. Korkeimman johdatuksella oli oma osuutensa siihen, että pienen Suomen taistelu ja menestys suurta ylivoimaa vastaan oli mahdollista. Talvisota toi esille kansakunnan henkisten voimavarojen merkityksen sodan-käynnissä. Osaksi näillä voimavaroilla Suomi selvisi myös jatkosodassa Neuvostoliiton ylivoimaa vastaan. Sotaveteraanit ja muut järjestöt ovat tehneet tärkeää työtä, kun he ovat keränneet, tallentaneet ja viestittäneet eri tavoin eteenpäin tietoja sota-ajan tapahtumista.

Meille jälkipolville itsenäisyyden säilyminen on hyvä osoitus siitä, että toivoaan ei kannata menettää missään tilanteessa. Hyvän lopputuloksen edellytys joka asiassa on se, että tekee parhaansa sekä lisäksi uskoo ja luottaa tulevaan.

Saamme olla kiitollisia kaikille sota-aikoina eläneille. He tekivät kovaa työtä kotirintamalla tai olivat puolustamassa Suomea vihollista vastaan. Taisteluissa haavoittuneiden määrä oli suuri ja suruviestejä kaatuneista vastaanotettiin monissa kodeissa. Voi vain kuvitella millaista tuskaa silloin tunnettiin, tai miten vaikeaa siirtolaisilla oli jättää oma kotinsa ja lähteä lentopommituksia peläten matkalle kohti tuntematonta.

Tuon ajan kansallista yksimielisyyttä kuvaa hyvin esimerkiksi Karjalan siirtolaisten asuttaminen eri vaiheissaan. Naapuriapu ja lähimmäisestä välittäminen sisältyivät tärkeänä osana siihen voimaan, joka auttoi suomalaisia eteenpäin. Sodan jälkeen Suomea on vuosikymmenet rakennettu hyvinvointivaltioksi, nykyään osaksi Euroopan Unionia. Hyvinvointia on lisätty rakentavalla yhteistyöllä. Erilaisista mielipiteistä on neuvotteluissa koottu mahdollisimman yksimielinen kanta, jonka jokainen neuvottelussa mukana ollut on voinut hyväksyä ja sitoutua sitä noudattamaan.

Yhteisissä neuvotteluissa on hyvä, että asioita tarkastellaan eri kannoilta ja erilaisia perusteltuja mielipiteitä esitetään neuvottelun pohjaksi. Mielipiteitään pitää saada myös muuttaa, mikäli jollakulla toisella on sellaiset perustelut, että muutoksen kokee tarpeelliseksi. On hyvä kuitenkin muistaa, että tuliviirin lailla kantaansa jatkuvasti muuttavaa ei koeta luotettavaksi.

Tänä keväänä eduskuntavaaleissa menestyneet puolueet ovat historiallisen vaalituloksen jälkeen pyrkineet neuvotteluin muodostamaan hallitusta.

Hallitusvastuuseen valitaan puolueita, jotka neuvottelevat hallitusohjelmasta. Eduskunnassa yksimielisyys ja sopu tuntuvat vielä kaukaiselta, ainakin suuren julkisuuden saaneissa Portugalin- ja Kreikan -tukikysymyksissä.

Toivottavaa on, että neuvotteluissa saadaan aikaan puolueiden välille rakentava ja asiantunteva yhteistyö, jolla Suomen yhteiskuntaa voidaan edelleen kehittää, pienituloisten ja muuten vähempiosaisten asemaa parantaa sekä pitää kunnossa kansainväliset suhteet ympäri maailman.

Kansainvälistyminen on tarpeellista, mutta on onni asua turvallisessa Suomessa, sillä eri puolilla maapalloa miljoonat ihmiset elävät turvattomissa olosuhteissa erilaisista syistä johtuen. Muutama kuukausi sitten Japanin maanjäristyksessä koettiin järkyttäviä tuhoja. Uhreilta ei ole säästytty myöskään Libyassa edelleen jatkuvissa levottomuuksissa ja taisteluissa.

Meille suomalaisille sotien muistot ovat kaukaisia, mutta ne eivät koskaan häviä etenkään Sankarivainajien omaisten mielestä. Toisaalta Talvi- ja Jatkosotien muistot on säilytettävä kertomassa selviytymistarinaa, joka oli mahdollinen Armollisen Jumalan johdatuksella ja Suomen kansan yksimielisyydellä ja sovulla.

Saamme edelleen elää itsenäisessä maassa. Sitä puolustaessaan sankarivainajat uhrasivat henkensä taisteluissa.

Kiitollisin mielin kunnioitamme eri sodissa kaatuneiden muistoa.