Piispa Matti Salomäki on työmies elonkorjuussa

Sade ropisee hiljalleen kerrostalon ikkunalautaan. Lapuan hiippakunnan tuomiokapitulin toimistotilat ovat kuin mikä tahansa toimisto Seinäjoen kaupungin keskustassa, ihan tavallisessa kerrostalossa. Tätä toimistoa kuitenkin johtaa hiippakunnan viides piispa Matti Salomäki, joka vihittiin virkaansa helmikuussa 2022.

Piispa Salomäen katse viivähtää kartassa, josta näkee yhdellä silmäyksellä kaikki hiippakunnan kolmen maakunnan alueella sijaitsevat 40 seurakuntaa.

– Siinä on monta todellisuutta, kun mennään hiippakunnan halki Joutsasta Pietarsaareen tai Kristiinankaupungista Pihtiputaalle. Se on työn suola, kun näkee erilaisia seurakuntia ja saa auttaa niiden johtajia kutsumaan ihmisiä Jumalan yhteyteen ja rohkaista välittämään lähimmäisistä ja luomakunnasta, Salomäki sanoo.

Nyt emme kuitenkaan puhu hiippakunnasta, vaan piispa Matti Salomäestä ja siitä, millainen on hänen elämänsä kartta. Mikä on se polku, jota pitkin hän on saapunut juuri tähän käännekohtaan elämässään?

Koti lähellä kirkkoa

Näen hymyilevät silmät, kun Salomäki muistelee lapsuuttaan pikkupoikana suuressa sisarusparvessa. Neljä siskoa ja kolme veljeä toivat elämään paljon iloa ja väriä, yksi sisaruksista oli kuollut ennen Salomäen syntymää.

– Kristilliset arvot ovat periytyneet äidinmaidosta ja seurakunta on ollut elämässäni aina. Isä oli ensin nuorisotyönohjaaja, sittemmin pappi. Äiti oli opettaja. Elimme turvallista ja tavallista elämää lähellä kirkkoa, Salomäki miettii.

Siihen aikaan piispat vain ilmoittivat papeille, minne näiden tuli muuttaa työn perässä. Niin Salomäen perhekin muutti monta kertaa, ensin Lapualta Laihialle, sitten Vähäänkyröön, josta Isoonkyröön ja niin edelleen. Hiippakunnan seurakunnat tulivat tutuksi ja Salomäki oppi arvostamaan uusia alkuja.

Luonteeltaan Salomäki on aina ollut rauhallinen. Hän on nuoresta saakka kuullut sukulaisiltaan arveluja siitä, että kyllä hänestä varmaan pappi tulee, mutta merkittävänä hän piti äidinkielen opettajan sanoja. Kerran, kun opettaja oli kuunnellut Salomäen puhetta, hän kysyi nuorelta oppilaaltaan, onko tämä miettinyt, että hakisi seurakuntaan työhön. Ehkä tämä opettajan ajatus jäi iduksi sydämeen.

Evankeliumi postikortissa

Eräänä päivänä posti toi Salomäelle syntymäpäiväkortin, jonka viesti pysäytti. Korttiin painettujen sanojen myötä sydämen itu kasvoi versoksi. ”Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän. Rukoilkaa siis Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseen.” Salomäestä tuli pappi. Työmies elonkorjuuseen.

Aivan hyvin Salomäki olisi voinut valmistua myös metsätalousinsinööriksi. Kummisetä, joka oli metsäalalla, oli hänen suuri esikuvansa. Edelleenkin hengellisen työn vastapainona hän saattaa kiivetä metsäkoneen hyttiin ja niitä vipuja käännellessään näkee heti työnsä tuloksen, eikä tarvitse murehtia mitään. Saattaisipa Salomäki olla myös meteorologi tai lennonjohtaja, nimittäin armeijassa Tikkakoskella Salomäki sai koulutuksen säämieheksi ja sitä kautta ilmatilaan liittyvät asiat alkoivat kiinnostaa häntä. Sydämen kutsumus hänelle kuitenkin kasvoi työmieheksi elonkorjuuseen.

Yhdeksän vuoden syklit

Salomäki muistaa kirkkaasti sen päivän, jolloin piispa Matti Sihvonen vihki hänet papiksi. Tuolloin oli lama-aika ja Salomäen nuori perhe oli valmis muuttamaan sinne, mistä vain löytyisi töitä. Lopulta paikka aukeni

Kuopion hiippakunnasta, ja Pielaveden seurakunnan kokeneen kirkkoherran alaisuudessa oli hyvä oppia paitsi papin työtä myös seurakunnan hallintoa. Pappeus syveni ja työ tuntui merkittävältä. Salomäki eteni kappalaiseksi. Kirkkoherran eläköidyttyä yhdeksän vuoden jälkeen Salomäki haki kirkkoherraksi ja tuli valituksi virkaan.

Niihin aikoihin perustettiin Ylä-Savon seurakuntayhtymä ja Salomäki oli vahvasti mukana yhtymän perustamiseen liittyvissä kuvioissa. Työ oli mielekästä ja perhe kasvoi. Kirkkoherrana hän toimi yhdeksän vuotta.

– Vaikka Pohjois-Savossa oli hyvä olla, olimme perheen kanssa aina joskus pohtineet sitä, miltä tuntuisi asua lähempänä sukua; vanhempia ja sisaruksia, Salomäki sanoo.

Kun Lapuan tuomiorovastin paikka tuli avoimeksi, ei Salomäen tarvinnut kauan miettiä hakisiko sitä vai ei. Hän viimeisteli ylemmän pastoraalitutkintonsa, joka tuomiorovastin virkaan vaadittiin. Vaimo varhaiskasvatuksen opettajana saisi varmasti työtä myös Etelä-Pohjanmaalta. Salomäestä tuli tuomiorovasti.

– Pääsin osaksi tuomiokapitulin kollegiota ja sain hyviä näkökulmia kapitulin päätöksentekoon. Olin tehtävässä yhdeksän vuotta, Salomäki toteaa.

Jos katsoo kauas historiankirjoihin, on tuomiorovastista ollut luonnollista edetä piispaksi, vaikka nykypiispoista ei kukaan muu olekaan ollut tuomiorovastina. Tuomiorovasti Salomäestä tuli Lapuan hiippakunnan piispa.

Uuden edessä

Niin monta kertaa elämässään Salomäki on ollut uuden edessä, kuten nyt piispan työssä. Kaikkein eniten häntä on koskettanut elämän ainutlaatuisuuden ihmettely ensin isänä, nyt isoisänä. Vastikään Salomäen sydän täyttyi ilosta, kun hän näki, miten hänen nuorin lapsenlapsensa lähti ensimmäisen kerran ryömimään.

– Perhe on opettanut minulle aina irti päästämisen taitoa. Se onkin tärkeää kaikessa työssä, Salomäki korostaa.

Lasten kanssa touhuamisen lisäksi käsillä tekeminen ja mikä tahansa puuhastelu vaikkapa pihatöiden merkeissä on sopivaa vastapainoa tietotyölle ja informaatiotulvalle. Salomäki on rakentaja ja hän on tehnyt itselleen esimerkiksi omakotitaloa, hirsisaunan ja huvimajan. Myös musiikki on hänen sydäntään lähellä.

– Soitan pianoa ja osaan säestää tarvittaessa. Pidän kovasti myös lukemisesta, Salomäki sanoo.

Luonnossa liikkuminen ja liikunta eri muodoissaan on ollut henkireikä. Salomäki on juossut 15 maratonia ja joka kerta maaliintulo on ollut varsin hengellinen kokemus.

– Se olo on sanoin kuvaamattoman hieno, kun maalisuoralla on paljon ihmisiä, jotka kannustavat ja tsemppaavat. Kun sitten pitkän juoksun jälkeen voi heittäytyä nurmikolle lepäämään ja todeta, että taas päästiin maaliin, on se melko taivaallista, Salomäki naurahtaa.

Piispana hän on hiippakuntansa hengellinen ja hallinnollinen johtaja. Hän vihkii uudet papit ja diakoniatyöntekijät virkaan, hän ohjaa ja tukee papistoa ja muita seurakunnan työntekijöitä. Heidän edessään hän haluaa olla käytännönläheinen johtaja, onhan hänellä pitkä seurakuntatyön kokemus ja vahva ymmärrys eri työmuodoista seurakunnassa.

Salomäen mukaan seurakunnassa ei niinkään ole kysymys siitä, mitä työntekijät tekevät. Olipa kyse sitten piispan työstä tai hautausmaatyöntekijästä, työtehtäviähän aina joku vuorotellen hoitaa. Tärkeämpää on, että yli 2000 vuotta sitten syntyi eräs nasaretilainen, joka ristiinnaulittiin ja ylösnousemuksellaan voitti kuoleman vallan. Salomäki koskettaa suurta kultaista ristiä kaulallaan. Hän kantaa sitä mukanaan yhtenä piispan viran tunnusmerkkinä.

– Monet vieraantuvat kirkon asioista ja uskosta. Evankeliumin levittäminen on meidän kaikkien tärkein tehtävämme, Salomäki korostaa.

Eipä Salomäki arvannut, kun oli ensimmäisessä kesätyöpaikassaan Isonkyrön hautausmaan haravan varressa, että hän etenisi kirkossa aina piispaksi asti. Jo silloin naakan jätöksiä vanhan kirkon välipohjasta putsatessa hän kuitenkin koki tekevänsä merkityksellistä työtä.

Sama kirkko seisoo edelleen jykevästi omalla paikallaan ja viestii joka päivä elosta, toivosta ja Jumalan rakkaudesta. Siinä elonkorjuussa on edelleen työmies Salomäen paikka.

Harriet Urponen